Kirveelle töitä…

Onneksi satuin löytämään verkkovajan taaimmaisesta piilonurkasta sen halkaisukirveen, jonka muistelin joskus nähneeni. Se olikin lähes inhimillinen Jorman tuomaan voimamiesastaloon verrattuna:
Kirveitä kullekin, kykyjen mukaan: 3,2 kg / 80 cm, 1,3 kg / 60 cm (tavallinen kirves), 2,1 kg / 72 cm

Reilun kahden päivän aikana sain pilkottua melkein kaikki pölkyt! Verkkolaatikolla kannoin klapit mökin seinustalle pinottavaksi. Pirun painavaa kamaa! Suurimmat pölkyt olivat niin isoja, että niistä tuli kaksi laatikollista.
Oksaisimmat latvapölkyt ovat enää jäljellä, sitten pitäisi vissiin siirtyä niihin kahteen koivuun…

Halottua mäntyä

Pari metriä mökin takaseinästä on iso, kaksirunkoinen paju, joka on puoliksi jo nurin. Pitänee metsuroida sekin – nyt kun on toimeen tartuttu.

Toissapäivänä Suninlahdessa vieraili isokoskelopoikue, emo + 13 poikasta. Kaikki lähes täysikasvuisia.
Kurjet huutelevat nykyisin aamuöisin läheisellä suolla, joutsenet Tuohisalon kaakkoiskulmalla. Myös kuikat ovat äänessä paljon, usein ihan lähellä, eli muikkuapajalla.
Käpytikka puuhakkaana jatkuvasti tässä ihan liki. Jokunen palokärki.

Yksi ajatus koskien aihetta “Kirveelle töitä…”

  1. Kunnioituksen osoituksena uusmetsurin kisällinäytteelle seuraavia taustatietoja suvuistamme.
    Eino Hyytiä, kauppamiehenä ja perheenisänä jonkin verran epäonnistunut Laatokan kalastaja ei palannutkaan juurilleen 1964. Hänen silloinen, käsittääkseni erottamiseen päättynyt hommansa oli Pyhämaalla (tai ainakin Pyhärannassa Rauman ja Uudenkaupungin välimaastossa). Oman ilmoituksensa mukaan hän lähti ja pysyi seuraavan talvikauden Etelä-Ruotsin metsissä tukkitöissä. Lienee totta, sillä hän palasi sitten seuraavana keväänä hyvävoimaisena ja armo kävi oikeudesta. Perhe oli taas koossa Vermuntilassa. Seuraava ja lopullinen ammatti olikin sitten Rauman Valussa opittu ja haltuunotettu uunimiehen arvostettu homma. Siihenkin tuli myöhemmin kyllä katkos, mutta myös paluu.
    !950-luvun loppupuolella kävin ilmeisesti hiihtolomalla Lahdessa. Valo-Veikolla oli taas vaikeampi vaihe valokuvaajana. Se antoi hänelle mahdollisuuden terveelliseen ulkotyöhön vieläpä nuoruudesta tuttuun. Hänellä oli hakkuupalsta jossain kaupungin laitamien metsässä. Sain kutsun tutustua hänen puuhiinsa. Niinpä menimme palstalle yhdessä. Työ ei oikein sinä päivänä maistunut, vaikka jäljistä päätellen sitä oli kyllä tehty. Istuimme muutaman tunnin nuotiolla kahvia keitellen ja turisten.
    Amatöörimetsuritkin on eri miehiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *